Huoh.

Sinne jäi Warszawa, Puola.

Sinne jäi vihaiset vanhat miehet, zlotyt

ja kauniit puistot lampineen ja rakastuneine pareineen.

Sinne mentiin yllättäen ja

sieltä tultiin vielä enemmän yllättäen.

Yhdeksän päivää meni ohi noin vain huihai

ja nyt ollaan täällä takaisin.

Vieraassa maassa oli kesä kun saavuttiin sinne

ihmettelemään kaunista kieltä

ja kovin eurooppalaista ympäristöä ja elämää.

Viikon aikana puihin tuli lehdet ja kesä melkein

pääsi kukoistukseensa.

Suomeen oli matkan aikana hiipinyt lämmin ilma

ihana kevät eikä lunta ollut enää missään.

Tuntui ettei olisi paremmin voinut mennä.

Matkalla oli ihanaa puistojen tutkiskelua

ja ruokakaupassa käymistä,

ja rentoutumista,

ja levyjen ostoa kansien perusteella,

ja eläintarha ja tunnelmointia

ja ehkä opittiin toisistamme jotain uutta.

Oli välillä vähän huoliakin,

mietitytti miten kotipuolessa menee,

ja joitakin oli ikävä,

mutta ei liikaa huolia.

Ehkä matkalle lähtiessä hieman pelotti

tullaanko niin tiiviisti toimeen.

Mutta hienosti meni, paremminkin.

Ei mitään kitkaa, mielestäni,

ja ihmeellistä miten sopivan matkakumppanin saattoi

löytää.

Ja joskus tuntuu, että tykkään ystävistäni ihan

liikaa ja haluaisin koko ajan tehdä jotakin niiden kanssa

ja että painostan ja ahdistan ja

olen hankala.

ja minuun kyllästytään.

mutta sitten ahdistun itse tällaisista

peloistani

ja suutun hieman itselleni.

mutta hyvä etten ole koskaan kauan vihainen

koska muuten vihaisin itseäni tosi kauan ja paljon

ja koko ajan.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Oma äiti yllätti.

Tiesin että kaikenlaiseen hän on kykeneväinen

ja suutun hänelle useinusein,

mutten hänellekään koskaan ole kauaa vihainen.

ja useasti olen miettinyt miten hän voi olla

sellainen, oltuaan ennen ihan erilainen.

mutta nyt meni ehkä liian pitkälle.

hän tieten tahtoen tuhosi minun omaisuuttani,

leikkasi kysymättä seinällä olleesta maalauksestani

reunasta suuren palasen ja hymyili

kun kysyin mitä on tapahtunut.

nyt olen vihainen,

se oli hieno työ eikä mikään mihin hänellä

olisi ollut oikeutta koskea.

vein sen pois.

ja myöhemmin hän kyselee auttaisiko vihaani

jos saisin tuhota jotain hänen omaansa.

no en sehän on lapsellista.

enkä siksi sanonut ei,

mutten oikeasti halua. eikä hän voi tehdä mitään

mikä korvaisi tyhmän temppunsa,

mutta viha laantuu

ehkä jopa liian pian.

annoin aikoinaan anteeksi nopeasti senkin

liian ankaran rauhoittelumenetelmän.

mutten halua nyt

katsoa häntä

kuunnella häntä

puhua hänelle.

vaikka hän yrittää kaikkea.

en halua kuulla että tekisin tästä liian ison numeron.

 

puolastapaluujuhlat oli eilen.

meni yli ja överiksi.

nyt nolottaa hieman, kaverit joutuvat kestämään

humalaista minua, joka ei ole sellainen kuin haluaisin olla.

on kiva olla pienessä suloisessa

mutta tuliaisvodkalla meni herkästi hieman yli. hyvin paljon yli

ja joskus muulloinkin.

se raja on niin vaikea huomata,

sen yli menee liian helposti.

mutta kaikki puhuvat minulle yhä

joten kai se on inhimillistä.

nyt ei tosin tee mieli koskea mihinkään.

hetkeen.

huomenna voi olla jo mieli muuttunut.

 

enkä osaa nyt sanoa mikä on

harmittaako äitini vain

vai joku muu,

mutta on epämääräisen haikea ja alakuloinen olo

ja tuuli puhaltaa hieman kylmästi.

kolme päivää vasta ollut takaisin suomessa kotona,

puolassa oli ihanaa ja sieltä oli ihana tulla takaisin.

mutta.

haluaisin pian takaisin maailmalle, kiitos!

haluaisin kauas ja jonnekin ihan erilaiseen paikkaan.

ja ottaisin niin mielelläni mukaan yhden ystävän

jos hän haluaa vain lähteä kanssani

jos en tukehduta häntä.

ja haluaisin pois kotoa

ja pois helsingistä

ja pois suomesta

ja ystävien luokse.

menisin meksikoon mielelläni,

italiaan

espanjaan

intiaan

venäjälle

kroatiaan

bosnia-hertsegovinaan

minne vaan.

mutta haluan lentokoneeseen ja äkkiä.

POIS täältä tutusta ja turvallisesta!

pois tästä ikävästä maailmalle.